Leimaantumista

Heipsun!

Kun täytin 12 vuotta, sovittiin äidin kanssa, että 16-vuotiaana saan tatuoinnin, sillä ehdolla että se merkitsee paljon ja että suunnittelen sen itse. Mulla ei ole oikeastaan ikinä ollut mitään erikoista himoa tai rakkautta lävistyksiä kohtaan. Mutta nuottiavaimen olen 12-vuotiaasta asti halunnut yläselkääni, sillä sanoin pikkuisena äidilleni: "Mulla on varmaan tullut musiikki sydämestä läpi."
Siksi leimasin rakkaudenkohteestani symbolin vasemmalle puolelle yläselkää. Pakko sanoa, että rakastan sitä. Se leimaantui minuun, ja minä siihen. c:

Torstaina oli ystävänpäivä, itselleni tutumpi nimellä kansainvälinen foreveralonepäivä. Mielestäni sinkkuna oleminen on ihan rentoa ja ihanaa, varsinkin minulle. Saa keskittyä täysillä kavereihin, itseensä, ja musiikkiin. Ilman sitä tietoa molemminpuolisesta riippuvuudesta. Tosiasia on se, ettei toista voi rakastaa, ennen kuin rakastaa itseään. Kokemuksien kautta olen sen lisäksi oppinut, että itselläni se taito ei ole vielä kunnolla hallinnassa.

Ihastuminen on kuitenkin niin kamalaa. Ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Lähetänkö lapun nimettömänä, jossa lukee "Hei sinä, omistat maailman kauneimmat silmät. Mennäänkö naimisiin?" vai itketkö sitten äitisi sylissä kuinka toivottoman avuton olet? Molemmat ovat mielestäni jees. (Okei, jos jättää tuon naimisiinmeno-ehdottelun pois.) Sitten sitä vaan haaveilee tulevaisuudesta.

"Kun mä olen ihastunut, se on tämmöistä: c: xd x3 :3333333333333333 äääääääää awwwwwwwwww asdfghjklöä 8''''3 (::::: hihihihihihihihi ÄÄÄÄÄWWWW AWWW MNEOISDJAHDJKL :3. Ei kai sitten muuta." -Minna Janger

Tämä viikonloppu on kiva, päätin sen eilen.:) Tänään illalla kaverille parantamaan maailmaa hyvällä seuralla. (Siitä lisää myöhemmin...) Viikonloppuja kaikille ja varokaa mahdollisia meteoriitteja!

-Minna