Vietin kuukauden psykiatrisessa sairaalassa ja sen koko ajan mietin kavereita ja suhteita vaikka se oli kiellettyä, fuck the police.
Nyt kun oon valvonut viimmeyön itkien ja kuunnellen BMTHta, väsymyksestä huolimatta istun koneella ja kirjoittelen postausta. Osaston lisäksi hyvänä terapiana on toiminut TUMBLR . Mutta nyt mun tekee mieli avautua tästä kiukusta myös tänne.
Kun mulla diagnosoitiin pitkäkestoinen keskivaikea masennus, kaikki alko jotenkin selventyä mulle. Miks oon millanen oon ja miks käyttäydyn näin. Loukkaannun tosi helposti, oon läheisriippuvainen yms. Nyt lähdettiin sitten kehittelemään keinoja miten voin estää semmoset tilanteet, jotka saattaa johtaa itsetuhoisuuksiin. Ettei harhaluulot ottais valtaa mun mielessä kokonaan.
Haluun parantua. Todellakin. Elämä on kivaa. Oon viettänyt mahtavaa aikaa mun ystävien kanssa. Haluun hyviä hetkiä lisää. Argh.
Mutta tää kolahti tosi syvälle. En tiedä miks, ehkä siksi että mua ei oo suoranaisesti arvosteltu ihmisenä pitkään aikaan. Nyt muistan miltä se tuntuu. Kuitenkin nyt mulla on vähän varmempi olo. Koska tiedän että toi väite on epätosi. Oon kuitenkin aika pettynyt että joku läheinen ajattelee musta noin. Vaikka luulin että mut tunteekin.
Pääsin kiipeemään tosi korkeelle ja taas onnistuin putoomaan jyrkänteeltä alas.
The higher I get, the lower I'll sink. I can't drown my demons, they know how to swim.
Joskus mä vielä potkasen masennusta perseeseen.
-Minna
:-D
VastaaPoista